Hei te muutamat lukijat :)

Olisi kiva kuulla teidän leikkauskertomuksia ja kommentteja asiaan. Tai ihan vain yleistä mietintää silikoneista?? :)

Alan olla taas oma itseni :)

Itselleni vaikeinta oli kuukauden liikuntakielto. Lemmikit sai onneksi hyvän lenkkeilykaverin oman parantumiseni ajaksi.
Kaksi isokokoista koiraa, jotka vetävät + rintojen suurennusleikkaus = ei niin hyvä yhdistelmä. Kun liikuntakielto loppui, otin silti lenkillä todella varovasti. En halunnut minkään menevän pieleen, kun olin niin varman päälle ottanut liikunnan ja kaiken suhteen. Lenkillä ollessamme kuitenkin toinen koirista päätti hypätä isokokoisen ojan yli... *AAUUUUUTSSSS* Tuntui että koko rintalihas olisi revennyt. Noh, ei kuitenkaan mutta aivan kamala kipu. Piti kääntyä takaisin noin kilometrin jälkeen. Illan lepäilyn jälkeen tuntui jo paremmalta.

Mitä enemmän aikaa leikkauksesta on, sitä paremmalta tuntuu. (luonnollisesti :)
Rintaliivit jotka ostin juhliin, eivät sovi enää. Rintani ovat laskeutuneet vielä paljon siitä ja ovat myös hieman eri muotoiset. Sen vuoksi en kaikki rahojani näihin "ensimmäisiin liiveihin" laittanutkaan, kun tiesin että mahdollisesti ne joutaa roskikseen yhden käytön jälkeen :)

Nyt ollaankin aika pitkälti ajantasalla :)
Leikkauksesta on kaksi kuukautta ja olin tarkistuskäynnillä viime viikolla. Arvet parantuneet hyvin ja lääkäri oli tyytyväinen lopputulokseen, koska minäkin olin :) Toinen rinta tulee kuulemma laskemaan vielä. Itse en huomannut eroa rintojeni välillä, mutta uskon lääkäriä kyllä :D
Kaikista kamalinta tarkistuskäynnissä oli, kun lääkäri näytti "ennen" -kuvia. Olin hieman häpeissäni ja sanoinkin: "Onko NOI mun?????" Pieni vilkaisu peiliin ja tuli parempi mieli :) "Ei ole enää"

Eilen nukuin ensimmäistä kertaa mahallani, ILMAN KIPUJA!!! Se oli i-h-a-n-a-a, koska ennen leikkausta nukuin aina mahallani.
Näin kylläkin painajaista että silikonit löytyivät aamulla kainalosta, joten ihan varmuuden vuoksi vielä käännyin selälleni ;)

En tiedä paljonko enää bloggailen, kun alkaa olla paraneminen tässä, eikä enää oikein uutta kerrottavaa ole. Alan nautti täysin rinnoin, kaikesta :)
Voi kyllä olla että kirjoittelenkin vielä. Minulle saa koska vaan laittaa kysymyksiä: joko kommentteihin tai osoitteeseen saratastic1988@gmail.com :)

Paraneminen etenee

Kuumeeseen ja muuhun sairasteluun epäiltiin, että haavat ovat tulehtuneet. Kävin paikallisessa lääkärikeskuksessa näyttämässä arpia ja lääkäri kertoi että siistit ovat, eikä ole tulehduksen merkkejä. 
Sairaslomalla aika meni nopeasti ja päivät alkoivat mennä helpommin ja vähemmillä kivuilla. Sängystä nousu teki edelleen todella kipeää.
Lääkäri soitti sairasloman lopulla ja kyseli kuulumisia. Kaikki oli nyt paremmin, joten lisää sairaslomaa ei tarvinnut kirjoittaa. Kyselin myös tuosta sängystä nousemisesta, niin sekin sai selityksen. Vaikka sitä kuinka paljon kerää tietoa ja luulee tietävänsä vastauksen, niin oli mukava kuitenkin saada varmuus lääkäriltä.

Kun kuumeesta pääsin, niin on paraneminen minusta vasta alkanut kunnolla. Leikkauksesta oli aikaa noin kaksi viikkoa, kun näin siskoni (hän on aivan mahdoton halailija) ja nytkin kun näimme hän halasi minua kovin. (en ole hänelle kertonut leikkauksesta) En siinä sitten pystynyt mitenkään päin olemaan vaan parahdin kivusta ja menin kauemmas. Tilanne kuitattiin kuitenkin huumorilla "aiai ku puristit kovaa".. *hehe*

Leikkauksesta oli kulunut noin kolme viikkoa ja piti alkaa valmistautua juhliin jotka olivat "kuukausi leikkauksesta" -päivänä. Menin siis töiden jälkeen kaupungille etsimään itselleni rintaliivejä, joissa ei ollut olkaimia tai saisi ne edes pois. Se oli tuskastuttavaa, kun tuntui että pienikin liike sattui arpiin suunnattomasti. Mekkoni oli "tuubimainen", joten vähän jännitti kuinka ylhäällä rinnat vielä siinä vaiheessa ovat...

Juhlat menivät hyvin, vaikka välillä rintaliivit painoivat arpia ja niitä piti käydä vessassa korjailemassa. Rinnat eivät olleet enää niin ylhäällä, kuin kuvittelin mutta mielestäni silti aika näkyvästi. Ketään ei kuitenkaan mitään sanonut, koska ennen leikkausta olen topannut itseni. Sekin on sellainen asia mikä hävettää nyt..

Kipuja kipujen perään.

Dreenien poisto oli ja meni. Siellä meni kaikki hyvin. Kaikkein eniten sattui teippien poisto. Ihan tosissaan kannattaa ajella kaikki ihokarvat rintojen ympäriltä, niin ehkä välttyy sellaiselta 'kivulta' mikä itselläni oli! 
Olen myös ajatellut aina, että itselläni on korkea kipukynnys, mutta ainakin tämän kokemuksen perusteella olin väärässä.
Lauantaina oli toinen leikkauksen jälkeinen päivä. Olin tosiaan niin kipeä, että kun kävin vessassa, niin poikaystäväni joutui laskemaan housuni ja joutui muutenkin tekemään kaiken.
Jännitin jo hieman tulevaa, koska minulle oli kirjoitettu sairaslomaa vain keskiviikkoon asti. Joten alle viikko leikkauksesta ja minun pitäisi olla työkunnossa?? APUA.
Sunnuntaina oloni alkoi olla hieman heikko.Kokeilin kuumetta ja hupsis, kun olikin kertynyt kuumetta jo yli 38 asteen. Minulla oli edelleen antibioottikuuri ja särkylääkkeet, mutta silti tuntui että kuume vain nousi. Soitin lääkäriä avustaneelle hoitajalle ja hän kertoi, että pitää lepäillä vaan rauhassa.
Maanantaina alkoi olla jo sellainen olo, että kyllä tästä selvitään vielä joskus. Sain jopa laskettua itse housuni vessassa, jee :) Yön jälkeen oli inhottava nousta, koska yöllä rinnat tuntuivat kipeytyvän makuuasennossa.

Keskiviikkona olikin aikamoinen, kun piti lähteä töihin. Lähdin jo hyvissä ajoin ajamaan, jotta sain rauhassa ajella. Otin kaikki särkylääkkeet mukaan, että kestäisin koko päivän. Työni on rauhallista, joten rasitusta ei töissä tullut. Silti töiden jälkeen olin ihan loppu ja halusin vain lepäämään.
Torstaina lähdin taas töihin ja ehdin olla siellä hyvin vähän aikaa, kun lääkäri soitti ja kyseli vointiani. Kerroin olevani töissä toista päivää. Sen kuultuaan lääkäri passitti minut heti takaisin sairaslomalle, (loppuviikko+koko ensi viikko) koska kuume tässä kohtaa ei ollut hyvä juttu. Aloin jo maalaamaan piruja seinille, kun mietin sitä että implantit pitäisi poistaa ym.
Elämäni ei ole aina ollut helpoimmasta päästä, enkä sitä tässäkään ala vuodattamaan, mutta tuli tässä kohtaa sellainen olo että: miksi tämä ns. perusleikkauskaan ei minulla voinut mennä helposti...

Leikkauksen jälkeen ->

Heräsin aivan epätodelliseen oloon. Olin niin lääkityksen "vallassa", että järki jätti moneen kertaan.
Se kipu tuntui aivan käsittämättömältä. Olin lukenut jostain keskustelupalstalta, että leikkauksen jälkeinen kipu tuntui siltä kuin "olisi ollut rekka rinnan päällä". Oma kipuni tuntui (omasta mielestäni) pahemmalta. Pahin tunne oli se, kun yritin hengittää niin tuntui etten saanut henkeä. Ahdisti aivan suunnattoman paljon. Leikkauspöydällä makaamisesta oli noin viisi (?) tuntia aikaa. Ajantaju oli myös kateissa, joten varmaksi en voi sanoa näitä aikoja :) Kysyin hoitajalta vain: "Menikö leikkaus hyvin" ja sain vastaukseksi, että kaikki on hyvin. Tästä tiedosta rauhoituin, jonka jälkeen sain lisää lääkettä ja nukahdin.
Iltaan asti aika meni nukkuen ja lääkkeitä syöden. Kivut olivat aivan järkyttävät. Lääkäri kävi muutamaan otteeseen puhumassa leikkauksesta ym. Ei muistikuvaa :)
Illalla hoitaja tuli tuomaan minulle happiviikset, koska hengitin niin huonosti. Olin kasvoiltani todella punainen ja hoitaja olikin kokoajan viemässä minulta peittoa, kun luuli että minulla oli kuuma. Oikeasti minulla oli hyvä olo ja alkoi myös ärsyttää, koska hoitaja ei uskonut minua. Punaisuuden syytä en vieläkään tiedä.
Yritin kerran käydä vessassa, mutta ei tullut mitään kun alkoi pyörryttää.

Vierailuaikana poikaystäväni tuli käymään, joka on ainut ihminen kenelle olen leikkauksesta kertonut. Siitä tuli hyvä ja turvallinen olo. Siihen asti kaikki oli ollut jotenkin epätodellista, mutta kun sain hänet viereeni niin tuntui, että kaikesta tuli todellista :) (Kyllä, olin todella lääkkeissä:)
Yö sujui hyvin, taaskin nukkuen ja lääkkeitä syöden. Ainut mikä harmitti oli tyly yöhoitaja. Muut hoitajat olivat ihania.

Aamulla kävin vessassa ja se sujui yllättävän hyvin. Paljon hoitaja minua joutui auttamaan sängystä ylös, mutta muuten hoidin tarpeeni itse.
Tämän jälkeen sain todella hyvän aamupalan, joka oli paras sairaalassa saamani aamupala. Lääkäri tuli kotiuttamaan minut, jonka jälkeen alkoi kotimatka. Poikaystäväni haki lääkkeet puolestani ja oli laittanut autonpenkin puolittain makaamaan. Suurempia kipuja ei kotimatkalla ollut ja pahoinvointilääkkeet auttoivat.

Olen tosiaan paljon lukenut keskustelupalstoja, mutta ikinä en ole törmännyt sellaiseen että dreenit jätetään paikalleen ja otetaan kotiin mukaan. Noh, tulipahan tämäkin sitten koettua. Leikkaus oli torstaina- kotiin perjantaina- poistattamaan dreenit lauantaina. Se oli suuri helpotus, koska tuntui että ne myös osaltaan tuottivat suurta kipua.

Leikkauspäivä

Leikkauspäivä tuli ja minun käskettiin tulla heti aamusta sairaalaan. Olin onnistunut kaiken jännityksen säilyttämään leikkauspäivälle. En muista koska viimeksi olisin niin kovin jännittänyt.
Kuulin sitten omani nimeni huudettavan ja mukava hoitaja ohjasi minut pukuhuoneeseen, jossa vaihdoin ylle sairaalan vaatteet. Vieläkin naurattaa kuinka kauan meni aikaa siihen, että sain napitettua sairaalan paidan kiinni :D
Lääkäri odotti minua käytävässä ja lähdimme heti tekemään piirrustuksia ja mitattiin kaikki vielä varmuuden vuoksi. Lääkäri joutui auttamaan minua paidan kanssa, koska muuten olisi mennyt ikuisuus napittamiseen.

Seuraavaksi pääsin moikkaamaan hoitajia ja minulle annettiin esilääkitys. Sen jälkeen kuulin kun toinen hoitajista sanoi: "Noniin, sitten lähdetään leikkaussaliin". Olin aivan järkyttynyt, että KÄVELIN ITSE leikkauspöydälle :D Luulin että esilääkityksen annetaan vaikuttaa hetken, että olisin ehtinyt hieman rauhoittua!
Pääsin kuitenkin lämpimälle pöydälle makaamaan ja johan juttu luisti. Niin paniikissa olin että pölisin kuin papupata. Hoitajat olivat uskomattoman ihania ja puhelivat kaikkea kanssani, että rauhoittuisin.
Muistan siitä tilanteesta enää sen, kun anestesialääkäri sanoi, että kohta alkaa väsyttää, johon totesin vaan että: "noniin näkyy". Sitten nukahdin..

Konsultaatio

Konsultaatio päivä tuli ja olin ihan paineissa koko päivän. Monta kertaa töissäkin meinasin sanoa työkavereille jotain, mutta pystyin onneksi pitämään kielen kurissa.
Kun kuulin lääkärin sanovan nimeni, tuli niin omituinen olo "olen ihan oikeasti tekemässä tätä".

Kirurgi oli mukava mies, selitti kaikki tarkasti ja käytiin läpi kaikki riskit ja muut mitä leikkauksessa on. Yllätyin siitä, kuinka PALJON negatiivisia asioita kävimme läpi. Yhdessä vaiheessa tuli jopa sellainen olo, että tämä kirurgi ei halua että otan silikoneja, niin paljon hän puhuu negatiivisia asioita.
Sitten kun taas palasin järkevään ajatteluun, niin ymmärsin että heidän on pakko kertoa kaikki nämä niin, että asiakas/potilas ymmärtää ne. Olin kuitenkin niin kauan asiaa miettinyt, ja olin myöskin niin paljon asiasta ottanut selvää (myöskin niistä huonoista puolista), että halusin leikkaukseen.
Kirurgi antoi kolme vaihtoehtoa: 320cc, 370cc tai 410cc. En osannut sanoa lääkärille muuta kuin sen, että 320cc on poissuljettu vaihtoehto. Jäin siis painimaan kahden koon välillä, 370cc ja 410cc.
Konsultaatiosta jäi hyvä mieli. Seuraavana päivänä jo hoitaja soitti ja sovittiin leikkausaika. Varauduin siihen, että joudun odottamaan pitkään ennen leikkauspöydälle pääsyä. No en joutunut, kun leikkaus sovittiin jo kahden viikon päähän.

And it all began with...

Olen 24 -vuotias nainen, joka on 16 -vuotiaasta asti halunnut silikonit. Olen kuitenkin todella sarkastinen ihminen, jonka vuoksi blogini nimikin on "Silicon Valley".
Itse olen jo leikkauksessa käynyt, mutta halusin silti aloittaa kaiken alusta...

Tosiaan 17 -vuotiaana se iski ensimmäisen kerran. Ilmoitin äidilleni että haluan silikonit. Vastauksen voitte kaikki arvata: "Et ole tosissasi, kyllä ne vielä siitä kasvaa". Aloin jo silloin keräämään tietoa leikkauksista ja mahdollisista kustannuksista. Silloin alkoi myös säästäminen leikkaukseen. Ennen leikkausta aloin myös etsimään blogeja rintojen suurennusleikkauksista. Pettymykseni oli suuri, kun eipä niitä kauheasti tuntunut löytyvän. Se on yksi syy miksi itse halusin blogi aiheesta lähteä kirjoittamaan.
Nyt 24 -vuotiaana tajusin siirtäessäni rahaa säästötililleni, että "ei voi olla totta, minulla on rahat kasassa".
Melkeinpä samalta istumalta soitin itselleni konsultaatioajan.
Sain ajan noin viikon päähän. Jännitys oli aiiiiivan järkyttävä jo konsultaatioon menosta.
Seuraavassa kirjoituksessa ollaan konsultaatiossa.